Päivän pohdinta liittyy lisääntymiseen. Siis vauvojen saamiseen, kun ihmisistä on kyse. Nyt on kyse itsestäni. Mikä ajaa naisen siihen haluun, jota vauvakuumeksi sanotaan? Ymmärrän kyllä sen tunteen, itselläni on kaksi lasta. Molemmat haluttuja tapauksia. Mutta miksi toisina päivinä tuntuu, että "nyt tai ei koskaan", vaikka olen ollut monta vuotta jo sitä mieltä, että lapsiluku on hyvä näin? Alkaako lähestyvä neljäkymmentä näyttäytyä niin maagisena, että tuntuu siltä, että vielä voisi sen kokea? Pienen vauvan. Hormonihuuruisen äitiyden.
Tänään laitoin muuton jäljiltä lasten vaatteita kaappeihin. Siinä samassa huoneessa olen molempia vauvana nukuttanut. Pieniä potkuhousuja kaappiin viikkaillut. Ulkona satoi vettä ja lapset leikkivät keskenään. Tuli olo, että miksi minä en olisi kotiäiti? Miksi en saisi kokea tätä joka päivä uudelleen? Oikeasti minusta ei kai olisi kotiäidiksi. Kaipaisin aikuista seuraa ja älyllistä haastetta. Tai no on kyllä lapsissakin älyllistä haastetta, mutta toisenlaista. Vaikka mistä sitä tietää, että mikä milloinkin olisi hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti