Takaisin töihin

Loma loppui ja maanantaina alkoivat taas työt. Taitaa tehokkaan työskentelyn rytmi olla vielä lomalla, mutta lieneekö se aina niin vakavaa. Toisinaan töissä joutuu kyllä rientämään sekä henkisesti että fyysisesti niin paljon, että keskiverrosti työteho kai jää plussan puolelle. Mietin tänään niitä työpaikkoja, joissa ei ole varaa olla yhtään vähemmällä työteholla yhtenäkään päivänä. Painetaan täysillä kaikkina päivinä ja jonkun sairastuessa vielä vähän venytään. En ihmettele ollenkaan, että monilla on vaikeuksia pysyä työelämän tahdissa. Varsinkin vajaakuntoiset jollakin tapaa ovat suurissa ongelmissa. Luin eräänä päivänä blogia, jossa puhuttiin nykymaailman kummallisuudesta, jossa ihmisarvoa määritellään tehokkuuden mukaan. Niinkuin ne olisivat jollakin tapaa yhtä?

Pitäisi muistaa, että jokainen on arvokas jokaisena päivänä omana itsenään. Virheineen päivineen. Tehottominakin. Minäkin.

Positiivinen ajattelu ja ainainen vesisade

Olen päättänyt, että tämä blogi ei ole valitusblogi. Löydän tänne ne hyvät hetket ja mukavat tunnelmat ja voin niihin palata, kun tarvetta on. Täällä haluan löytää positiivisuudesta rakennusaineksia naiseuteeni.

Mutta tuo vesisade... Sataa jo ties monennettako päivää peräkkäin. Sisällä olemisen riemu on jo ohitettu ja nyt alkaa olla sellaista ympyrän menemistä. Ei vielä niinkään minulla, mutta lapsilla. Kaikenlaista leikkiä on koitettu keksiä. Hermot alkavat kiristyä yhdellä jos toisellakin.

Näitä päiviä varten olisi hyvä olla jemmassa joku yliveto yllätys. Sellainen, jonka kanssa viihtyisi koko perhe monta tuntia. Vieläköhän huomiseksi keksisi sellaisen?

Arkipäivän hienous

Mikä on hienoa tavallisessa päivässä? Tänä aamuna heräsin isomman lapsen kanssa jo kuuden aikaan. Poika suunnitteli keksintöä ja mietimme, että mistä löytäisimme rakennustarpeita ja osia keksintöön. Samalla terotin puuvärejä. Järjestin puuvärit värijärjestykseen, sävy sävyltä. Samalla join kahvia siitä kupista, josta juon kahvini  jokainen aamu. Pyykit laitoin ulos kuivumaan, kun juuri nyt aamulla ei sada. Niihin tulee raikas tuoksu, vaikka olisivat ulkona vain hetken aikaa. Vieraita varten perjantaina leipomaani kakkua oli vielä jäljellä ja otin sitä palasen. Sitten katselin kenkiäni, joihin aion liimata koristeet. Liimaa pitäisi ostaa. Kengistä tulee kauniit ja oikein sopivat lauantaiseen juhlatilaisuuteen.

Arkipäivän hienous on usein pienissä asioissa. Toisiaan seuraavissa arkisissa onnistumisissa. Ei ole mitään syytä, etteikö päivä jatkuisi yhtä hienona tästä eteenpäinkin.

Naisen tuoksu

Vaikka kuinka olisi mukava olla luonnonraikas nainen, niin ei sitä luonnonraikkautta kovin kauaa kestä. Siispä on tullut tavaksi suihkauttaa tuoksua. Arkikäytössä minulla on kolme tuoksua. Yksi niistä tuoksuu freesiltä ja asialliselta. Laitan sitä niinä päivinä, kun minulla on kokouksia tai tapaamisia, joissa pitäisi vaikuttaa...no...freesiltä ja asialliselta. Tuoksu saa minut itseni tuntemaan itseni pätevämmäksi. Hyväksi työssäni. Tuoksu parantaa ryhtiäkin ja saa vaatteetkin tuntumaan paremmin istuvilta. Toinen tuoksuu pehmeältä ja sensuellilta. Se saa minut tuntemaan itseni naisellisemmaksi. Käytän sitä niinä päivinä, kun minun täytyy olla läsnä ja lämpöinen. Kolmas tuoksuu mielestäni vain tuoksulta. Se on aika arkinen. Se ei tuo minulle mitään erityisiä fiiliksiä. Laitan sitä silloin, kun haluan olla huomaamaton. Tehdä työni ja tulla kotiin. Tai kun menen lauantaina ostoksille.

Juhliin täytyy tuoksu miettiä aina juhlan mukaan. Jotkut tuoksuvat aina samalta. Siinä menettäisi kyllä fiilismahdollisuuden.

Vauvakuume?

Päivän pohdinta liittyy lisääntymiseen. Siis vauvojen saamiseen, kun ihmisistä on kyse. Nyt on kyse itsestäni. Mikä ajaa naisen siihen haluun, jota vauvakuumeksi sanotaan? Ymmärrän kyllä sen tunteen, itselläni on kaksi lasta. Molemmat haluttuja tapauksia. Mutta miksi toisina päivinä tuntuu, että "nyt tai ei koskaan", vaikka olen ollut monta vuotta jo sitä mieltä, että lapsiluku on hyvä näin? Alkaako lähestyvä neljäkymmentä näyttäytyä niin maagisena, että tuntuu siltä, että vielä voisi sen kokea? Pienen vauvan. Hormonihuuruisen äitiyden.

Tänään laitoin muuton jäljiltä lasten vaatteita kaappeihin. Siinä samassa huoneessa olen molempia vauvana nukuttanut. Pieniä potkuhousuja kaappiin viikkaillut. Ulkona satoi vettä ja lapset leikkivät keskenään. Tuli olo, että miksi minä en olisi kotiäiti? Miksi en saisi kokea tätä joka päivä uudelleen? Oikeasti minusta ei kai olisi kotiäidiksi. Kaipaisin aikuista seuraa ja älyllistä haastetta. Tai no on kyllä lapsissakin älyllistä haastetta, mutta toisenlaista. Vaikka mistä sitä tietää, että mikä milloinkin olisi hyvä.

Uraa

Kuinkahan useimmat tekevät uravalintansa? Veikkaisinpa, että melkein vahingossa. Jostakin satunnaisesta syystä hakee joihinkin opintoihin, opiskelee, menee töihin sinne, minne sattuu pääsemään. Erikoistuu siihen, mitä siinä työssä tarvitaan. Vaihtaa työpaikkaa, erikoistuu vähän taas. Suuntaa osaamistaan. Haaveilee välillä jostakin muusta. Ehkä opiskelee uuden kokonaan tai syventää entistä. Mutta harva taitaa tehdä uravalintaa täsmällisesti analysoiden eri vaihtoehtoja; kouluttautuminen, oletettu työllistyminen, palkkaus, työolot, oma kiinnostus, mahdollisuus urakehitykseen, alalle tyypillinen työympäristö. Laskisi eri uravaihtoedoille plussat ja miinukset ja tekisi valinnan sen mukaan?

Kun mietin, että kuka olen ja kuka haluan olla, täytyy miettiä myös työtä. Tavallisesta arjesta töissä kuluu kuitenkin aikamoinen siivu. Jollakin tapaa työ saattaa määritellä myös ystäväpiiriä ja harrastuksia, palkan kautta myös asumista ja mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Toisinaan lukee lehdistä oravanpyörästä pois hypänneistä, jotka ovat vaihtaneet hyväpalkkaiset työnsä johonkin mikä kiinnostaa aidosti. Missä minä olisin työssä, jos nyt valitsisin uudelleen? Mistä minä aidosti pidän? Mistä saan nautintoa? Mitä tehdessä aika kuluu kuin siivillä? Mitä ei malttaisi lopettaa? Uravalintaa ei tietenkään voi tehdä vain sen mukaan, että mikä on kivaa. Realismiakin on oltava.

Olen kyllä aika tyytyväinen työhöni nytkin. Että ei ole tarvetta heti vaihtaa. Mietin vain.

Haluaisin, tekisin, unelmoisin, eläisin

Elämäni on juuri ollut taitekohdassa. Avioliitto lasteni isän kanssa oli kriisissä ja ulkopuolisen ammattilaisen avulla saimme liiton taas raiteilleen. Olemme nyt uuden alussa taas. Vanhoista, huonoista malleista on luovuttava ja tehtävä uudet paremmat. Yksi näistä huonoista on eläminen -isi-päätteen kanssa. "Jos maailmani olisi erilainen, tekisin toisia asioita." "Jos ja jos, niin olisin onnellisempi." Kriisissä ymmärsin, että vastuu on minun. On itse päätettävä, että kuka haluaa olla ja kuinka elämänsä haluaa järjestää. Nyt päätin, että jatkan avioliittoa. Itse päätin. Minä. Ja siksi sen päätöksen kanssa on elettävä ja se päätös saatava toimimaan. Itse koen sen haasteena. Jännittävänä tehtävänä, jossa on palkintoja jaossa.

Suurin syy päätökseen olivat lapset. Siinä puhui äitiys. Toinen syy päätökseen oli mies ja siinä puhui olemiseni vaimona. Mitä minä itse naisena haluan? Millaisen elämän tämä nainen haluaa? Mitä minä naisena tarvitsen? En tiedä vielä. En tunnista tarpeitani, enkä unelmiani. En tiedä, kuka olen, enkä tiedä keneksi haluan tulla.

Fyysistä voimaa

Meillä on muutto meneillään. Muutamme takaisin taloon, josta muutimme vajaa vuosi sitten pois. Huonekaluille ei tarvitse etsiä paikkaa, kun ne on jo jokaiseen kulmaan kokeiltu. Tiedän miten mikäkin huonekalu mihinkin sopii, missä on edukseen, missä on ahtaasti. Muutolla ei ole hirmuinen kiire ja siksi sitä tehdään autollinen tai pari päivässä. Lisäksi peräkärry. Minä en mielelläni peräkärryn kanssa aja, joten mieheni saa ajaa ne hakureissut.

Eilen tuotiin pyykkikone. Kannettiin toisesta kerroksesta peräkärryyn ja siitä sitten sisälle. Nostettin vessanpöntön yli omalle paikalleen. Minä ja mieheni. Minun piti pinnistää voimani äärimmilleen, että suoriuduin pyykkikoneen kantamisesta. En ole mielestäni heikko, mutta toisaalta pyykkikonekin on painava. Ehkä en kuitenkaan ole ihan niin vahva kuin mielikuvissani haluaisin olla. Fyysinen voima tuo naiselle riippumattomuutta. Voi tehdä mitä tahtoo. Tai voisi tehdä, vaikka aina ei tekisikään. Voima tuo itsenäisyyttä. Itsellisyttä. Tunnetta oman elämänsä hallinnasta. Kuinkahan vaikea vielä onkaan tottua ajatukseen fyysisestä rapistumisesta, joka väistämättä joskus tulee? Ajatukseen, että joutuu pyytämään apua siksi, että ei pysty?

Vuodatusta

Tämä naiseusblogini näytti kuolevan jo alkuunsa. En sitten vahvasti nainen kai ollutkaan? Syy, miksi kuitenkin nyt palasin tänne, on Vuodatuksen tilapäinen kaatuminen. On tullut tavaksi purkaa itseään blogiin. Blogin pitäminen, kuten varmasti päiväkirjankin pitäminen, auttavat jäsentämään ajatuksia. Vahvistumaan.

Ehkä siis jatkan arkeni kulkua hetken aikaa tänne. Vuodatus kai on loppukuusta taas pystyssä. Ehkä palaan sinne sitten?