Marjoja

Keräsin tänään marjoja omista pensaista. Vadelmaa, herukoita ja karviaisia. Jopa muutama pensasmustikka oli kypsä. Mies ja lapset kävivät mustikassa. Marjojen kerääminen antaa tunteen ikiaikaisesta jatkumosta. Vuosisatoja on Suomen metsistä marjoja kerätty. Säilötty talven varalle ja syöty.

Vaikka maailma muuttuu joka päivä ja uusia asioita tulee, vaikka tekniikka kehittyy ja vaikka tietoa on enemmän kuin kukaan pystyy ymmärtämään, niin silti yhä marjat syksyisin kypsyvät ja ihmiset niitä keräävät. Minä tein niistä piirakkaa.

Takaisin töihin

Loma loppui ja maanantaina alkoivat taas työt. Taitaa tehokkaan työskentelyn rytmi olla vielä lomalla, mutta lieneekö se aina niin vakavaa. Toisinaan töissä joutuu kyllä rientämään sekä henkisesti että fyysisesti niin paljon, että keskiverrosti työteho kai jää plussan puolelle. Mietin tänään niitä työpaikkoja, joissa ei ole varaa olla yhtään vähemmällä työteholla yhtenäkään päivänä. Painetaan täysillä kaikkina päivinä ja jonkun sairastuessa vielä vähän venytään. En ihmettele ollenkaan, että monilla on vaikeuksia pysyä työelämän tahdissa. Varsinkin vajaakuntoiset jollakin tapaa ovat suurissa ongelmissa. Luin eräänä päivänä blogia, jossa puhuttiin nykymaailman kummallisuudesta, jossa ihmisarvoa määritellään tehokkuuden mukaan. Niinkuin ne olisivat jollakin tapaa yhtä?

Pitäisi muistaa, että jokainen on arvokas jokaisena päivänä omana itsenään. Virheineen päivineen. Tehottominakin. Minäkin.

Positiivinen ajattelu ja ainainen vesisade

Olen päättänyt, että tämä blogi ei ole valitusblogi. Löydän tänne ne hyvät hetket ja mukavat tunnelmat ja voin niihin palata, kun tarvetta on. Täällä haluan löytää positiivisuudesta rakennusaineksia naiseuteeni.

Mutta tuo vesisade... Sataa jo ties monennettako päivää peräkkäin. Sisällä olemisen riemu on jo ohitettu ja nyt alkaa olla sellaista ympyrän menemistä. Ei vielä niinkään minulla, mutta lapsilla. Kaikenlaista leikkiä on koitettu keksiä. Hermot alkavat kiristyä yhdellä jos toisellakin.

Näitä päiviä varten olisi hyvä olla jemmassa joku yliveto yllätys. Sellainen, jonka kanssa viihtyisi koko perhe monta tuntia. Vieläköhän huomiseksi keksisi sellaisen?

Arkipäivän hienous

Mikä on hienoa tavallisessa päivässä? Tänä aamuna heräsin isomman lapsen kanssa jo kuuden aikaan. Poika suunnitteli keksintöä ja mietimme, että mistä löytäisimme rakennustarpeita ja osia keksintöön. Samalla terotin puuvärejä. Järjestin puuvärit värijärjestykseen, sävy sävyltä. Samalla join kahvia siitä kupista, josta juon kahvini  jokainen aamu. Pyykit laitoin ulos kuivumaan, kun juuri nyt aamulla ei sada. Niihin tulee raikas tuoksu, vaikka olisivat ulkona vain hetken aikaa. Vieraita varten perjantaina leipomaani kakkua oli vielä jäljellä ja otin sitä palasen. Sitten katselin kenkiäni, joihin aion liimata koristeet. Liimaa pitäisi ostaa. Kengistä tulee kauniit ja oikein sopivat lauantaiseen juhlatilaisuuteen.

Arkipäivän hienous on usein pienissä asioissa. Toisiaan seuraavissa arkisissa onnistumisissa. Ei ole mitään syytä, etteikö päivä jatkuisi yhtä hienona tästä eteenpäinkin.

Naisen tuoksu

Vaikka kuinka olisi mukava olla luonnonraikas nainen, niin ei sitä luonnonraikkautta kovin kauaa kestä. Siispä on tullut tavaksi suihkauttaa tuoksua. Arkikäytössä minulla on kolme tuoksua. Yksi niistä tuoksuu freesiltä ja asialliselta. Laitan sitä niinä päivinä, kun minulla on kokouksia tai tapaamisia, joissa pitäisi vaikuttaa...no...freesiltä ja asialliselta. Tuoksu saa minut itseni tuntemaan itseni pätevämmäksi. Hyväksi työssäni. Tuoksu parantaa ryhtiäkin ja saa vaatteetkin tuntumaan paremmin istuvilta. Toinen tuoksuu pehmeältä ja sensuellilta. Se saa minut tuntemaan itseni naisellisemmaksi. Käytän sitä niinä päivinä, kun minun täytyy olla läsnä ja lämpöinen. Kolmas tuoksuu mielestäni vain tuoksulta. Se on aika arkinen. Se ei tuo minulle mitään erityisiä fiiliksiä. Laitan sitä silloin, kun haluan olla huomaamaton. Tehdä työni ja tulla kotiin. Tai kun menen lauantaina ostoksille.

Juhliin täytyy tuoksu miettiä aina juhlan mukaan. Jotkut tuoksuvat aina samalta. Siinä menettäisi kyllä fiilismahdollisuuden.

Vauvakuume?

Päivän pohdinta liittyy lisääntymiseen. Siis vauvojen saamiseen, kun ihmisistä on kyse. Nyt on kyse itsestäni. Mikä ajaa naisen siihen haluun, jota vauvakuumeksi sanotaan? Ymmärrän kyllä sen tunteen, itselläni on kaksi lasta. Molemmat haluttuja tapauksia. Mutta miksi toisina päivinä tuntuu, että "nyt tai ei koskaan", vaikka olen ollut monta vuotta jo sitä mieltä, että lapsiluku on hyvä näin? Alkaako lähestyvä neljäkymmentä näyttäytyä niin maagisena, että tuntuu siltä, että vielä voisi sen kokea? Pienen vauvan. Hormonihuuruisen äitiyden.

Tänään laitoin muuton jäljiltä lasten vaatteita kaappeihin. Siinä samassa huoneessa olen molempia vauvana nukuttanut. Pieniä potkuhousuja kaappiin viikkaillut. Ulkona satoi vettä ja lapset leikkivät keskenään. Tuli olo, että miksi minä en olisi kotiäiti? Miksi en saisi kokea tätä joka päivä uudelleen? Oikeasti minusta ei kai olisi kotiäidiksi. Kaipaisin aikuista seuraa ja älyllistä haastetta. Tai no on kyllä lapsissakin älyllistä haastetta, mutta toisenlaista. Vaikka mistä sitä tietää, että mikä milloinkin olisi hyvä.

Uraa

Kuinkahan useimmat tekevät uravalintansa? Veikkaisinpa, että melkein vahingossa. Jostakin satunnaisesta syystä hakee joihinkin opintoihin, opiskelee, menee töihin sinne, minne sattuu pääsemään. Erikoistuu siihen, mitä siinä työssä tarvitaan. Vaihtaa työpaikkaa, erikoistuu vähän taas. Suuntaa osaamistaan. Haaveilee välillä jostakin muusta. Ehkä opiskelee uuden kokonaan tai syventää entistä. Mutta harva taitaa tehdä uravalintaa täsmällisesti analysoiden eri vaihtoehtoja; kouluttautuminen, oletettu työllistyminen, palkkaus, työolot, oma kiinnostus, mahdollisuus urakehitykseen, alalle tyypillinen työympäristö. Laskisi eri uravaihtoedoille plussat ja miinukset ja tekisi valinnan sen mukaan?

Kun mietin, että kuka olen ja kuka haluan olla, täytyy miettiä myös työtä. Tavallisesta arjesta töissä kuluu kuitenkin aikamoinen siivu. Jollakin tapaa työ saattaa määritellä myös ystäväpiiriä ja harrastuksia, palkan kautta myös asumista ja mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Toisinaan lukee lehdistä oravanpyörästä pois hypänneistä, jotka ovat vaihtaneet hyväpalkkaiset työnsä johonkin mikä kiinnostaa aidosti. Missä minä olisin työssä, jos nyt valitsisin uudelleen? Mistä minä aidosti pidän? Mistä saan nautintoa? Mitä tehdessä aika kuluu kuin siivillä? Mitä ei malttaisi lopettaa? Uravalintaa ei tietenkään voi tehdä vain sen mukaan, että mikä on kivaa. Realismiakin on oltava.

Olen kyllä aika tyytyväinen työhöni nytkin. Että ei ole tarvetta heti vaihtaa. Mietin vain.

Haluaisin, tekisin, unelmoisin, eläisin

Elämäni on juuri ollut taitekohdassa. Avioliitto lasteni isän kanssa oli kriisissä ja ulkopuolisen ammattilaisen avulla saimme liiton taas raiteilleen. Olemme nyt uuden alussa taas. Vanhoista, huonoista malleista on luovuttava ja tehtävä uudet paremmat. Yksi näistä huonoista on eläminen -isi-päätteen kanssa. "Jos maailmani olisi erilainen, tekisin toisia asioita." "Jos ja jos, niin olisin onnellisempi." Kriisissä ymmärsin, että vastuu on minun. On itse päätettävä, että kuka haluaa olla ja kuinka elämänsä haluaa järjestää. Nyt päätin, että jatkan avioliittoa. Itse päätin. Minä. Ja siksi sen päätöksen kanssa on elettävä ja se päätös saatava toimimaan. Itse koen sen haasteena. Jännittävänä tehtävänä, jossa on palkintoja jaossa.

Suurin syy päätökseen olivat lapset. Siinä puhui äitiys. Toinen syy päätökseen oli mies ja siinä puhui olemiseni vaimona. Mitä minä itse naisena haluan? Millaisen elämän tämä nainen haluaa? Mitä minä naisena tarvitsen? En tiedä vielä. En tunnista tarpeitani, enkä unelmiani. En tiedä, kuka olen, enkä tiedä keneksi haluan tulla.

Fyysistä voimaa

Meillä on muutto meneillään. Muutamme takaisin taloon, josta muutimme vajaa vuosi sitten pois. Huonekaluille ei tarvitse etsiä paikkaa, kun ne on jo jokaiseen kulmaan kokeiltu. Tiedän miten mikäkin huonekalu mihinkin sopii, missä on edukseen, missä on ahtaasti. Muutolla ei ole hirmuinen kiire ja siksi sitä tehdään autollinen tai pari päivässä. Lisäksi peräkärry. Minä en mielelläni peräkärryn kanssa aja, joten mieheni saa ajaa ne hakureissut.

Eilen tuotiin pyykkikone. Kannettiin toisesta kerroksesta peräkärryyn ja siitä sitten sisälle. Nostettin vessanpöntön yli omalle paikalleen. Minä ja mieheni. Minun piti pinnistää voimani äärimmilleen, että suoriuduin pyykkikoneen kantamisesta. En ole mielestäni heikko, mutta toisaalta pyykkikonekin on painava. Ehkä en kuitenkaan ole ihan niin vahva kuin mielikuvissani haluaisin olla. Fyysinen voima tuo naiselle riippumattomuutta. Voi tehdä mitä tahtoo. Tai voisi tehdä, vaikka aina ei tekisikään. Voima tuo itsenäisyyttä. Itsellisyttä. Tunnetta oman elämänsä hallinnasta. Kuinkahan vaikea vielä onkaan tottua ajatukseen fyysisestä rapistumisesta, joka väistämättä joskus tulee? Ajatukseen, että joutuu pyytämään apua siksi, että ei pysty?

Vuodatusta

Tämä naiseusblogini näytti kuolevan jo alkuunsa. En sitten vahvasti nainen kai ollutkaan? Syy, miksi kuitenkin nyt palasin tänne, on Vuodatuksen tilapäinen kaatuminen. On tullut tavaksi purkaa itseään blogiin. Blogin pitäminen, kuten varmasti päiväkirjankin pitäminen, auttavat jäsentämään ajatuksia. Vahvistumaan.

Ehkä siis jatkan arkeni kulkua hetken aikaa tänne. Vuodatus kai on loppukuusta taas pystyssä. Ehkä palaan sinne sitten?

Ulkonäköpaineita?

Tänään minua mietityttää kaksikin asiaa naiseudessa. Toinen on naisen ulkonäkö ja sen tuomat paineet ja toinen on nainen työelämässä ja häneltä siellä vaadittavat asiat. Luin eräästä lehdestä 45-vuotiaan eronneen naisen pohdintaa siitä, että löytyykö hänelle vielä joskus mies. Siis parisuhteseen, seksuaaliseen sellaiseen. Nainen oli eronnut 12 vuotta sitten, keskittynyt eron jälkeen lapsiinsa ja yksinhuoltajan arkeen ja nyt lasten kasvettua lähes aikuisiksi, olisi halukas parisuhteeseen. Mutta millainen ulkonäkö naisella täytyy olla yli nelikymppisten treffimarkkinoilla? Selluliittia, ryppyjä, harmaita hiuksia. Ei aina niin hemaisevia vaatteita, jopa tuulipukuja. Liikaa kiloja. Liian vähän kiinteää lihaa. Onko naiselle enää menekkiä? Nyt siis ei puhuta naisen luonteesta mitään. Pelkästä ulkonäöstä. Mitä naisilta oikein odotetaan? Miesten kasvaneet mahat eivät kai koskaan ole olleet este parisuhdemarkkinoilla.

Toinen oli tämä nainen työelämässä ja se liittyy minuun. Jos ei millään tavalla sivuta nyt koulutustani, kokemustani tai ansioitani työelämässä, niin millainen ulkonäkö töissä käyvällä naisella pitää olla? Sain kuulla viikolla, että en pukeudu asemaani vastaavalla tavalla. Pidän siis vääränlaisia vaatteita. Millaisia vaatteita esimiesasemassa olevat naiset pitävät? Väistämättä jakkupukua ja avokkaita? Kiitos ei. Minä en pidä. Onko tosiaankin naisen asema työelämässä niin kapea, että hänen täytyy mahtua johonkin tiettyyn raamiin, tiettyyn malliin ollakseen kelvollinen. Pukeudun aivan siististi, aivan kelvollisesti. En kulje farkuissa, en villapaidoissa. En koskaan mene verkkareissa. Mutta jakkupuvussa ja avokkaissa en mene myöskään. Pitääkö naisen ensin olla kaksi kertaa pätevämpi ollakseen yhtä hyvä kuin mies ja sitten vielä pukeutua kaavan mukaan ollakseen yhtä hyvä kuin mies? Pitääkö naisen osoittaa aina uudelleen ja uudelleen osaamisensa, koulutuksensa, kelpoisuutensa, kun mies samaan aikaan saa ylennyksen?

Tulee protestimieliala. Näytän teille. Olen sellainen nainen kuin haluan. Ja hyvä.

Kakkuvuoka

Tilasin kauniin kakkuvuuan. Ihan vain itselleni. Sillä saa aikaa kahvikakun, jossa on ranskanliljoja sivuissa. Luin jostakin, että ranskanlilja on symbolina liitetty myös Neitsyt Mariaan. Tuleeko kahvikakustani siis hyvinkin naisellinen? Vuoka ei ole vielä kyllä tullut, joten ehdin pohtia kakun naisellisuutta sitten vuuan tultuakin.

Leipominen ei liene suuressa maailmasa sen naisellisempaa kuin miehekkäämpääkään. Suuret kondiittorit ovat usein miehiä, vaikka arkileivonta varmaan onkin naisten käsissä. Itse en ole mikään mestarillinen leipoja. Teen kyllä hyviä herkkuja. Hiivaleivonnaiset tosin onnistuvat yhtä usein kuin eivät onnistu. Paitsi leivät onnistuvat kyllä.

Kahvikakut ovat heikkouteni. Pidän kahvikakuista. Kokeilen erilaisia reseptejä ja annan kahvikakkuja myös lahjaksi. Kahvikakut tuovat jotenkin oman lähihistoriani naiset lähelle. Muistelen, että ennen vanhaan suvun juhlapöydässä ja arkisemmassakin kahvipöydässä oli aina kakku ja sen kaverina kaneliässiä tai muita herkullisia pikkuleipiä. Tietenkin myös tavallista lettipullaa, tai no hienommissa juhlissa paremmin letitettynä. Ei siis kolmella, vaan ehkä neljällä. Ehkä tehty kranssin muotoon. Haluaisin osata tehdä hyvää pullaa, vaan en osaa. Jotenkin kai tämä leipomisen viehätys liittyy ajatukseen sukuni naisista (ei kylläkään äidistäni, joka ei osaa leipoa). Onko enemmän nainen, jos tekee hyvää pullaa?

Paastoisiko itsensä naiseksi?

Luin aamulla erästä blogia, jossa puhuttiin paastosta. Kirjoittaja oli hiljentänyt elämäänsä kaikin puolín ja nyt elämän hiljennykseen liittyi myös paasto. Onko vähemmän enemmän? Jotkuthan sanovat, että paastossa elämä selkiytyy ja ajatukset kirkastuvat. Olisiko aika paastota? Ei pelkästään ruuasta, vaan turhasta. Hiljentää elämäänsä hetkeksi kaikesta virikeestä, jotta näkisi kirkkaammin ja selkämmin, paremmin. 

Voisiko olla enemmän nainen, jos karsisi hetkeksi elämästään sellaista, joka ei naiseutta edistä? Mitä on ylipäätään naiseus nykymaailmassa? Osa naiseuteen liittyvistä määreistä on biologista, erilaiseen ruumiiseen liittyviä. Mutta osa naiseudesta on kulttuurista. Mikä on naisellista tässä ajassa ja paikassa? Tässä Suomessa nyt 2010-luvulla. Millainen on nainen nyt? Millaisena naisena minä itseni näen? Enhän minä voi olla enemmän nainen, jos en edes tiedä millainen nainen haluaisin olla? Vai voiko nykyajan nainen olla mitä vaan? Kahlitseeko mikään rooli naisen olemista?

Paasto turhasta saattaisi silti tehdä hyvää. 

Hiton kiva ihminen.

Uusi blogi. Uusi alku. Olen itseni kanssa jotenkin eksyksissä. Olen juuttunut sellaiseen kuvaan itsestäni, jota en halua pitää. Tunnen olevani epäonnistuja. En halua olla enää. Haluan olla vahvasti nainen. Sekä vahva naisena, mutta myös nainen isolla ännällä. Nainen. Ensisijaisesti nainen. Olenhan toki myös äiti, vaimo, tytär, sisko, jonkun alainen ja jonkun esimies. Mutta jos olisin kuitenkin nyt vain nainen. Ihmisenä nainen. Kokisin naiseuteni vahvasti.

Millainen nainen olen? Kahdesti synnyttänyt, kohta nelikymppinen. Ilmeisimmin yleiseen mittapuuhun nähden liian lihava, mutta itseeni tyytyväinen. Ei kaunis, mutta ei kai niin rumakaan. Ei kuitenkaan ihan tavallinen. Vähän erikoinen. Pukeudun osin itsetehtyihin vaatteisiin, koska en löydä mieleisiäni kaupasta. Tai jos löydänkin, en raaski niitä ostaa. Kun olen vähän pihi. Olen hyvä monessa asiassa. Älykäs, vaikka itse kehunkin, eikä testattukaan ole. Näppärä käsistäni. Osaan sekä leipoa että tehdä käsitöitä. Osaan lukea ja kirjoittaa (siis kohtuullisen hyvin molempia). Akateemisesti koulutettu, pidetty työkaveri ja esimies. Hiton kiva ihminen. Joskin kovaääninen ja aina jotain mieltä.

Kaiken hyvän lisäksi huono ihmissuhteissa. En pysty toimimaan siten, että sekä suhteideni toinen osapuoli että myös minä olisimme tyytyväisiä. Ja sen lisäksi viihdyn yksin, joten yrityskin voi olla vähän heikkoa. Sellainen olen.